Tähän kysymykseen ensimmäisen kerran törmäsin tutkimuksessa ”Lappi palaa sodasta” (2018), vaikka mielessäni olen asiaa pohtinut 50 vuotta. ”Lego-sukupolvi” halusi siirtyä nykyaikaan? Lapissa oli kysymys sodan jälkeisen rakentamisen tyyppitaloista ja niiden soveltumisesta perinteiseen rakentamistapaan. Tuo historiallinen rakennusjakso haluttiin hävittää ja tämä antoi tutkijoille ymmärryksen, että rakennuskannassa oli jotain ”hävettävää”.

Saman tyyppinen rakennuskanta syntyi ”elintasosiivistä”, joiden jälkimaininkeja olin kokemassa 80-luvulla Porvoon MLK:n rakennuslautakunnassa, eihän ne ”siivet” aina sopineet vanhempaan arkkitehtuuriin. Tällä vuosituhannella niitä alkoi katsomaan sosiaalisemmasta näkökulmasta, ihmiset tarvitsivat lisää tilaa ja nuo siivet kertoivat hyvinvoinnista, vaurastumisesta, yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Historiallisia monumentteja on hävitetty ”nykyajan” tieltä, ehkä siitä syystä, että ne ovat kertoneet jotain ”hävettävästä”, köyhyydestä, eriarvoisuudesta tai yksinkertaisesti niiden ylläpito on ollut kallista ja uusiokäyttöä niille ei ole tuona hektisenä hetkenä löytynyt. Jälkikäteen on usein haikailtu menetetyn historiallista arvoa, Helsingissä vanhaa rakennuskantaa, Porvoossa Seurahuonetta ja torin ympäristöä, Lieksassa Kaarisiltaa ja sen historiallista miljöötä. Viimemainittu ei ole vielä ”haikailtavissa”, mutta on ”Lego-sukupolven” hampaissa.

Lieksassa on teollistumisen ajatus voimissaan suorine ja välillisine tukineen kuin 70-luvulla konsanaan.

Lieksassa on teollistumisen ajatus voimissaan suorine ja välillisine tukineen kuin 70-luvulla konsanaan, mutta perustuotanto ja matkailu, jotka ovat maakuntaohjelmassa, eivät innosta päättäjiä edes sen vertaa, että kaupunkikuva pysyisi eheänä, metsineen, asemanseutuineen, jokimaisemineen. Historian hylkääminen on inhimillisesti ja taloudellisesti raskasta, mutta suurimpaan suorituspaineeseen pannaan luonto.

Pohjois-Karjalassa ja Lieksassa tuo historian häpeä on jotenkin kouriin tuntuvaa, kaikki saa väistyä ”edistyksen” tieltä. Tehokkuuden vaatimukset saattaa ymmärtää kasvavissa kaupungeissa, mutta Lieksan kohdalla väestöllisen kehityksen alamäki on jatkunut 40 vuotta, eikä se korjaannu historiallisen keskustaajaman ja kylien asteittaisella hävityksellä, metsineen, rakennuksineen, siltoineen.

Häpeähän on henkinen tila, jota kukin saattaa aika ajoin tuntea vaihtelevista syistä. Köyhyys, joka näkyy vaatetuksessa, harrastuksissa, asumisessa ja monissa muissa seikoissa saattaa synnyttää häpeää. Kysymys kuuluukin, että voiko vanhahtava, kulunut, luontorikas kaupunkikuva synnyttää kollektiivista häpeää ja pystyykö sen kääntämään kollektiiviseksi ylpeydeksi?

Hannu Ikonen

Lieksa / Sisilia / Ispica