Itsekeskeisyyden voimat päästettiin valloilleen sähkömarkkinoilla, kun kukin joutui päättämään keneltä virtansa ostaisi tai tele-markkinoilla keneltä tele-palvelunsa tilaisi.

Ei ollut enää yhtä ja kaikille samaa operaattoria, joka palvelun toimittaisi. Kukin joutui palvelujen tarjoajien markkinoille, seuraamaan tarjouksia ja toimitusvarmuuksia, kuluttamaan aikaansa ja ajatuksiaan, joita olisi yhteisön kannalta voinut käyttää hyödyllisemminkin.

Tämä ”markkinoiden ajan ja ajatusten riisto” toimii kaikkialla muuallakin: kaupassa, vakuutuksissa, pankeissa, sote-palveluissa meidät on pantu miettimään, että mikä juuri minulle on paras vaihtoehto, kukkarolleni sopivin.

Niin sanottuja ilmaispalveluja ovat tiet, kirjastot ja peruskoulu, jotka kustannetaan yhteisistä varoista, veroista, joiden käytön ”kukkarolle sopivuutta” ei tarvitse miettiä, ajatuksia ja aikaa voidaan käyttää yhteisöllisesti arvokkaampaan.

Onko sitten jotain arvokkaampaa kuin itsensä ja oman taloutensa etusijalle asettaminen? Näinhän markkinat kehottaa meitä tekemään, kannustaa ahneuteen, kunkin mittakaavassaan.

Kukin joutui palvelujen tarjoajien markkinoille, kuluttamaan aikaansa.

Kadonnutta yhteisöllisyyttä on haikailtu jo ennen T. Halosen presidenttikautta, mutta mikä oli se ”musta-aukko”, jonne yhteisöllisyys katosi? Se oli tietysti yksilöihin turvautuvat markkinat, yksilöiden aika ja ajatukset, hankintapäätökset tai niistä luopuminen.

Yhteiskunnan yhteisöllisyyteen keskeisimmin vaikuttava elementti on lainsäädäntö, sen määräykset ja rajoitukset, joita on asteittain purettu markkinoiden eduksi, yhteisöllisyyden tappioksi muun muassa kaupan ja ympäristöoikeuden aloilla.

Yhteisöllisyyttä on myös järjestötoiminta, johon uusia jäseniä koukutetaan ”osallistavuudella”, mutta myös henkilökohtaisemmilla eduilla ”sisäänheittotuotteilla”. Aate tai hyvä tarkoitus eivät enää toimi ”yleishyödyllisinä”. Yleinen hyöty rakentuu tänään markkinoiden ja kilpailun kautta suoraan yksilöille, ”jos he vaan antavat itselleen aikaa” ja hehän antavat.

Markkinat rakentavat omat byrokratiansa, joita ei saa byrokratioiksi kutsua kuten julkisia, jotka rakentuvat ”ilmaispalvelujen” tuottamiseksi. Ilmaispalveluihin kuuluu myös kolmannen sektorin eli järjestöjen tuottamat palvelut, mutta ei osuuskuntien pankki ja kauppa, jotka eriarvoistavat palvelujen saajia yksilöön kohdistetulla bonus-kilpailulla.

Tämä yksilöllisyyden kautta markkinoille asetettu kansa voi kaikilla sosiaalisilla mittareilla huonosti, mielenterveysongelmista PISA-kilvoitteluun. Asenteet ja arvot muuttuvat hitaasti, mutta lainsäädännön keinoin voidaan yhteisöjen asemaa ja kansalaisten hyvinvointia kohentaa, suitsimalla markkinoiden kaikkivoipaisuutta ihmisen hyväksi.

Hannu Ikonen

Lieksa/Sisilia/Ispica